Ilkka + lumilauta = ambulanssi
Miten mukava viikonloppu lumilautailun merkeissä vaihtuu silmän räpäyksessä jännittäväksi ambulanssikyydiksi ja ensiapupoliklinikkaelämykseksi? Jotta ymmärrämme paremmin lopputulokseen johtaneet lähtökohdat, palatkaamme ensin hieman ajassa taaksepäin.
Olen kasvanut perheessä, jossa sukset ja hiihtäminen eivät kuuluneet millään tavalla elämään. En ollut varmaan edes koskaan nähnyt kenenkään hiihtävän, kun peruskoulun 1. luokalla sitä jouduin pääsin kokeilemaan. Sukset jalkaan ja pihaa ympäri konttaamaan. Luokan tytöt auttoivat välillä takaisin pystyyn. Jossain koulutien varrella oli opettaja nähnyt minun väkisin hiihtävän koululta takaisin kotiin ja oli kommentoinut näkyä vanhemmilleni sanoin “harrasta menoa”. Sen piti varmaan kannustaa harjoittelemaan tiukemmin, kun tämä hauska kommentti kerrottiin minullekin.
Myönnettäköön tässä kohtaa, että kävin kerran kaverini perheen kanssa Vihdissä laskettelumäessä. Ei se nyt ihan nappiin mennyt, mutta oli ihan hauskaakin. Kotiin palattuani ehdotin, että voisin joskus toistekin mennä, mutta kehotettiin opettelemaan ensin edes hiihtämään.
Yläasteen kävin koulussa, joka sijaitsi Euroopan ainakin silloin suurimman ulkotekojääradan kupeessa Oulunkylässä. Liikuntatunnit kuluivatkin hiihdon sijasta luistelun merkeissä. Lukiossakaan en jostain syystä hiihtänyt ja suurimmaksi hämmästyksekseni selvisin armeijastakin edes näkemättä suksia kertaakaan. En siis osaa oikeasti hiihtää tai lasketella.
Lumilautakoulu
Näillä eväillä siis lähdin Katrin kanssa Serenaan lumilautakouluun. Lumilauta siksi, että suksiin en koske periaatteellisista syistä. Rullalauta eli skeitti sen sijaan oli ahkerassa käytössä teininä ja siksi paljon tutumpi väline. Jos mäkeen pitäisi mennä, lauta olisi edelleen ykkösvalinta.
Meille oli varattuna kahtena päivänä lumilautakoulua kaksi tuntia kumpanakin. Ensimmäisen päivän opit keskittyivät siteiden kiinnittämiseen, toisella jalalla vauhdin potkimiseen eteenpäin pääsemiseksi ja hyvin hyvin loivan viettävän mäen reunustan liukumiseen laudan päällä. Kävimme päivän lopuksi vielä pikaisesti laskemassa pari kertaa pienen lasten harjoittelumäen alas. Vihdoin vauhtia oli sen verran, että lautaan sai jonkinlaisen tuntuman. Hommahan vaikutti yllättävän mukavalta.
Seuraavana päivänä suuntasimme taas Serenaan, puimme laudan jalkaan ja suuntasimme suoraan harjoittelumäkeen. Kiipesimme sitä vielä vähän ylemmäskin ja aloimme treenata laudalla luisutusta etu- ja takaperin. Painonsiirtoa ja laudan kulkusuunnan vaihtamista. Tuntui aika helpolta. Pari kertaa eteen tuli esteitä ja jouduin kääntämään laudan jyrkemmin alamäkeen, mutta niistäkin selvisin kunnialla oletettavasti skeittikokemuksen ansiosta.
Kun olimme laskeneet noin puolisen tuntia, olin harjoittelemassa luisutusta selkä menosuuntaan päin. Tässä on mielestäni hankalinta se, ettei oikein mitenkään näe mitä siellä alla on. Mäessä oli kuitenkin jonkin verran ruuhkaa. Jos kurkisti liikaa taaksepäin, oli vaarana että koko lauta kääntyy. Etenin kuitenkin hitaasti ja lauta oli hallinnassa, kunnes yhtäkkiä ei ollutkaan. Lauta lähti alta ja ilmalennon jälkeen laskeuduin pyrstölleni tai selälleni.
Hetken aikaa tuntui siltä, että taitaa tulla mojova mustelma. Aloin hilata itseäni sivummas muiden laskijoiden tieltä kun tajusin, että nyt taisi sattua vähän pahemmin. Sain vain vaivoin vedettyä itseäni maassa. Selkään sattui ja tuntui että pitäisi saada vedettyä jalat koukkuun ja käännyttyä kyljelleen. En kuitenkaan pystynyt kumpaakaan tekemään, koska en pystynyt kurottamaan irrottaakseni siteitä.
Hetken päästä onneksi Katri ja kouluttajamme Emma juoksivat luokseni huomattuaan, että nyt taitaa olla jotain vialla. Lauta saatiin irti jaloista ja käännyin kyljelleni. Siinä kohtaa kipu alkoi tuntua sen verran, että alkoi olla selvää etten enää palaisi mäkeen. En oikein tiedä kuka kutsui ja kenet, mutta muutaman minuutin kuluttua olin mönkijän kyydissä puoli-istuvassa asennossa käsieni varassa. Jokainen pieni kumpare mönkijän renkaiden alla tuntui kuin nyrkinisku alaselkään. Pääsin kuitenkin omin jaloin sisätiloihin sohvalle makaamaan ja sain kylmäpussin selkääni.
Ambulanssilla ensiapupoliklinikalle
Tietoni otettiin ylös ja todettiin että taitaa olla paras jatkaa matkaa ambulanssilla. Sellainen saapuikin vähän ajan kuluttua. Mittareiden mukaan olin ilmeisesti muuten kunnossa ja pääsin elämäni ensimmäistä kertaa myös ambulanssin kyytiin. Minut vietiin Jorvin sairaalaan, jossa odottelin yhteensä noin 5–6 tuntia. Selkä kuvattiin ja lääkäri totesi 5. lannenikaman murtuneen. Kolmen kuukauden ajan määrättiin välttämään nostelua ja kiertoliikkeitä. Vaikka rötväily onkin välillä ihan mukavaa, niin pitemmän päälle myös aika ikävää.
Opiksi ja opetukseksi
Tätä kirjoittaessa onnettomuudesta on kulunut kohta neljä viikkoa. Kaksi ensimmäistä makasin pääasiassa sohvalla selälläni ja popsin kipulääkkeitä. Sohvalta ylösnousu, seisominen ja istuminen oli lääkkeistä huolimatta sen verran ikävää, ettei huvittanut kokeilla yhtään ylimääräistä.
Kolmannella viikolla aloin jo päästä paremmin liikkumaan ja tällä hetkellä olen jättänyt lääkkeetkin jo pois. Istuminen on edelleen tukalaa. Se hankaloittaa pääasiassa syömistä. Olen myös alkanut tehdä kevyitä kävelylenkkejä juoksumatolla, joka osoittautui loppusyksyn helmihankinnaksi. Aivan tätä en kyllä osannut aavistaa. Tällä hetkellä kuitenkin odottelen kevättä valoisin tunnelmin. Eiköhän selkä vielä saada kuntoon.
Mitä opin tästä kaikesta? Ainakin sen, että mäkeen olisi kannattanut hommata selkäpanssari. Suosittelen sitä lämpimästi ihan kaikille laskijoille. Selkäpanssari olisi luultavimmin pelastanut minunkin nikamani ja olisin selvinnyt mustelmilla. Taisin oppia myös sen, ettei mäkihommat ole minua varten. Jos olen miltei 50 vuotta selvinnyt aivan hyvin hiihtämättä tai laskettelematta, selviän varmasti seuraavatkin 50 vuotta. Kiitos ja näkemiin. Oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti.
Katrin kokemukset ovat toisenlaiset
Ensimmäiset laskettelumuistoni ovat yläasteajoilta koulun tai nuorisotalon laskettelureissuilta mm. Kalpalinnaan. En muista koskaan saaneeni erityisemmin opastusta vaan sukset jalkaan ja mäkeen vaan. Hiihtohisseistä muistan saaneeni traumoja, eikä sompa- tai ankkurihissit vieläkään ole suosikkejani.
Murtomaahiihtämisestä sain oman osuuteni ala-asteella, sillä koulumme sijaitsi Helsingin parhaiden hiihtomaastojen vieressä ja liikunnanopettajamme oli varsinainen himohiihtäjä itse. Valitettavasti hänen palonsa ja rakkautensa lajiin ei ollut tarttuvaa vaan hiihtotunneista jäi lähinnä ikäviä muistoja sekä epäonnistumisen tunteita. Olikin vapauttavaa, ettei yläasteella enää tarvinnut koskea murtomaasuksiin, eikä niihin ole tullut tartuttua enää sen jälkeen.
Laskettelurinteisiin palaamisesta sen sijaan nautin paljon, oli ihanaa viilettää mäkiä alas ja vaikkei tekniikka tai vauhti ollutkaan kärkitasoa, kävin laskettelemassa, jos siihen vaan oli mahdollisuus.
Katri elvytti lasketteluharrastuksen
Harrastus jäi kuitenkin paitsioon vuosiksi kunnes Ilkalle tuli työreissu Chamonix’iin ja minulle mahdollisuus lähteä mukaan. Mikä olisikaan hienompi paikka elvyttää vanha harrastus, kuin upeat Alpit. Tein yhden elämäni parhaista päätöksistä ja palkkasin päiväksi hiihdonopettajan, joka vei minut ensin helpompaan rinteeseen ja sen jälkeen Alppien ylle 3300 metrin korkeuteen.
Tuon aivan huikean hienon kokemuksen jälkeen innostuin laskettelusta sen verran, että selvitin jokaisen reissun osalta mahdollisuuksia käydä laskettelemassa. Tämän seurauksena löysin itseni seikkailemasta Los Angelesin Mt. Baldyn rinteillä sekä Las Vegasissa Lee Canyonilla. Myös Levin rinteet tulivat tutuksi työkavereiden kanssa ja Messilässäkin tuli pyörähdettyä.
Laskettelu on kuitenkin mukavampaa kaksin ja vielä parempaa, jos sitä voisi harrastaa yhdessä myös reissuilla. Tästä syntyikin ajatus lähteä Ilkan kanssa yhdessä lumilautailukurssille.
Lumilauta on uusi tuttavuus molemmille
Olin itse kokeillut lautaa vain kerran, joten käytännössä me molemmat lähdimme ihan nollasta liikenteeseen. Kahden päivän starttikurssi kuulosti hyvältä, joten tuumasta toimeen ja auto kohti Serenaa kauniina, mutta kylmänä tammikuisena päivänä.
Kuten Ilkka kirjoittelikin, homma alkoi tosiaan lautaan totuttelulla, potkuttelulla ja tasapainon löytämisellä. Muutamat hypytkin tehtiin ja homma lähti rullaamaan tosi mukavasti. Se kamala sompahissitraumakin siirtyi sivuun, kun laudan kanssa sompa laitettiin kainaloon ja hissinousut sujuivat oikein mukavasti.
Mitä ylemmäs mentiin, sitä vaikeammaksi homma meni. Laudalla tasapainoilu oli haastavaa suksiin verrattuna ja muksahtelin kumoon tuon tuosta. Kerran otin kaatumisen vastaan kädellä niin, että ranne tärähti hieman, mutta ei onneksi käynyt pahemmin.
Ilkka kaatuu lumilaudalla
Toisena kurssipäivänä ehdimme laskea vain yhdet laskut ennen kuin jäin kuvaamaan Ilkan viimeiseksi jäänyttä laskua, joka meni muuten tosi hienosti! Kunnes tapahtui tämä kohtalokas kaatuminen. Odottelimme lautaopettajan kanssa hetken, että pääseekö Ilkka itse ylös, mutta kun ei päässyt, niin juoksimme alas auttamaan.
Ilkka yritti urheana nousta, mutta irvistelyn määrästä päätellen totesimme viisaammaksi soittaa apuvoimia. Serenan henkilökunta hoiti hienosti Ilkkaa siihen asti, että ambulanssi saapui ja minä lähdin kotiin odottelemaan lääkärin tuomiota. Oli musertavaa kuulla murtuneesta selkänikamasta, sillä en missään nimessä ollut toivonut tällaista lopputulosta mukavalle viikonlopulle.
Onneksi Ilkka on toipunut hienosti ja mitään pysyviä vammoja ei pitäisi jäädä. Itse hieman vielä mietin, että jatkanko kurssia jossain vaiheessa, mutta tällä hetkellä on tärkeää, että yksi meistä on toimintakuntoinen. Mikäli vielä jatkan, käyn varmasti ostamassa selkäpanssarin ja ehkä myös rannetuet tästä kaikesta viisastuneena. Laskettelemaan kyllä lähden vielä ihan varmasti, eikä suojavarusteet ehkä sinnekään olisi pahitteeksi.
24 comments
Ai hitto, vieläkin tuntuu pahalta ees lukee tästä. Onneks ei jääne pysyviä vaivoja tuosta kuitenkaan. Tsemppiä kevääseen!
Kiitos Cilla!
Kyllähän se vähän hirvittää vieläkin tuota muistella. Onneksi kuitenkin paraneminen on alkanut ja pärjäilen jo paljon mukavammin. Selkä vielä vähän vaivaa, mutta niinhän lääkäri pelottelikin, että toipuminen kestää. Kunhan nyt kesäksi saisi paikat kuntoon, että pääsee sitten taas fillaroimaan!
Kävipäs kurjasti, mutta onneksi ei tullut pysyviä vaurioita. Kiitos opettavaisesta tarinasta ja tsemppiä toipumiseen!
Nimim. Joskus Serenan Big Jumpista pomppinut, mutta nykyään lumella pysyttelevä ystävä.
Kiitos, kuomaseni!
Sun kanssasihan siellä Vihdissä kävin tuota laskettelua silloin junnuna kokeilemassa. Nyt on selkeästi liian myöhäistä oppia enää tuohon hommaan! 😀
Ja ehkä ihan hyvä alkaa vältellä hurjimpia reittejä…
Auts, pikaista paranemista ja tsemppiä toipumiseen!
Itse olen hiihtämisen kanssa aika sujut, mutta en ole koskaan ollut mikään laskettelun suuri ystävä. En niinkään itse laskettelun takia, vaan olen saanut kammon hiihtohisseistä, kun ränni lähestyy ja hissin ankkuri on jäänyt jumiin johonkin takin mutkaan eikä suostu irtoamaan. Mukkelis makkelishan siinäkin on menty, mutta onneksi ei käynyt pahemmin.
Serenassa kävin joskus testaamassa sen snowtubing rinteen, jota laskettiin kumisilla renkailla, se oli ihan hauska!
Kiitos, Tiina!
Joo, nuo hissit kyllä näyttää kokemattoman silmiin vaarallisilta. Jotenkin ajattelin, että siellä sitä istuskellaan lämmitetyssä kopissa siemaillen höyryävää kaakaota ja rupatellaan joutavia.
Snowtubing kuulostaa kyllä hauskalta. Tosin oliskohan siinäkin turhan kova vauhti mulle. En oikein huvipuiston vuoristorataakaan siedä edes ajatuksena. Tai noh, ei pelkkä vauhti haittaa, mutta ne tiputukset. Mitähän mahdoin ajatella ylipäätään kun lähdin tuonne mäkeen… 😮
Tosi ikävä juttu! Varmaan paljon huonoa tuuriakin matkassa, että mätkähtää maahan juuri tietyllä tavalla. Itse olen joskus murtanut nilkkani “mitättömässä” tilanteella aika pahasti ja vuosi siinä taisi mennä, ettei se isommin enää vaivannut. Toisaalta varmaan koko ajan mitä enemmän tulee ikää, niin sitä helpommin kaikkea menee rikki.
Armeijassa muuten hämmästelin kovasti, kun jotkut tyypeistä sanoivat, etteivät ole koskaan hiihtäneet. En minäkään vapaa-ajalla kovinkaan paljoa ollut hiihdellyt, mutta kyllä sitä koulussa joutui tekemään. Ilmeisesti se sitten kuitenkin on hyvin mahdollista…
Vaikka en käytännössä hiihdä, niin mäessä tykkään käydä. Minulla on omat laskettelusukset sekä lumilauta. Aika erilaista rullalautailu on lumilautailuun verrattuna, mutta varmasti siitä jotain hyötyä on ollut. Muistan kun itse ensimmäistä kertaa lumilautaa joskus ala-asteella koitin, niin oli se kyllä aluksi varsin haastavaa puuhaa!
Kiitos kommentista, Mikko!
Kyllä oli matkassa sekä hyvää että huonoa tuuria. Aika pienestä se voi olla kiinni, että luu pätkähää poikki. Tai että olisi mennyt vielä pahemmin rikki jotain. Ikä tietysti tuo myös lisää riskiä.
Voin vahvistaa tämän, että (melkein kokonaan) hiihtämättä kyllä pystyy selviämään Suomessa. Nykyaikana varmaan vielä helpommin kuin vielä tuossa 80-90 -luvulla. Siinäkin on ollut jonkinlaista tuuria matkassa!
Kai se on uskottava, että lautailu on vaikeampaa kuin suksilla laskettelu. Mulla vaikutti tuon jääräpäisyyden lisäksi päätökseen varmasti myös se, että polven kanssa on ollut hieman ongelmia. Siinä ei olisi ollut enää tuurista kyse ollenkaan. Polvi olisi vääntynyt suksien kanssa takuulla sijoiltaan!
Täällähän se oli vastaus illan kysymykseeni. Enpä ollut huomannutkaan. Voi kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni. Älyttömän huono tuuri, mutta huonomminkin olisi voinut käydä. Mahtavaa, että kuntoutuksen avulla pääset jälleen ensi talvena rinteeseen, jos siltä tuntuu. Enpä ole tuollaisesta selkäpanssarista kuullutkaan, mutta kaiketi lumilautailijoiden ainakin kannattaisi sellaista käyttää.
Olen lasketellut koko ikäni, mutta pariin vuoteen en ole enää rinteeseen mennyt. Rauhallinen murtomaahiihto tai lumikenkäkävely sopivat tässä iässä paremmin. En silti sano enkö vielä menisi. Laji on niin mukava. Mutta lumilautailua en ole edes kokeillut. Se on niin komiaa, kun ruma kaatuu, että jätetään väliin.
Pikaista parenemista ystävä!
Kiitos, Asko!
Kuten sanoit, huono tuuri kävi, mutta oli myös onni matkassa. Voi kyllä käydä niin, että kunhan saan selkäni kuntoon, niin en silti enää mäkeen lähde. Ei siellä mua itseäni oikein mikään vedä.
Selkäpanssaria suosittelen kyllä kaikille. Aloittelijoille ja konkareille. Ei sitä koskaan tiedä milloin jotain sattuu, ja vika voi olla vaikka jossain muussakin. Käytetäänhän autossakin turvavöitä.
Aijai, tsemppiä toipumiseen! Niinhän se menee, että onnettomuus ei tule kello kaulassa, ja varmaan sitä vähiten odottaa tuossa tilanteessa, kun nimenomaan olitte lautailukoulussa missä niitä opetellaan välttämään… No uudella sisulla rinteeseen ensi kaudella! Itse olen ollut murtsikkasuksilla ihan pienestä pitäen ja suksilla laskeminen on myös tuttua puuhaa, mutta tuo lautailu on ihan eri hommaa. Muistan kun joskus jollain 90-luvun luokkaretkellä Leville vuokrasin laudan (se oli sitä aikaa kun “suksilla laski vain nössöt” ja kypärää ei käyttänyt juuri kukaan :D) ja sen kanssa tuli kyllä pannutettua pariin kertaan melko pahasti. Onneksi silloin oli niin nuori ja notkea, ettei sattunut mitään.
Kiitos Anne!
En sitä kyllä osannut yhtään odottaa tosiaan. Vauhtia ei käytännössä ollut ollenkaan eikä muutenkaan mitään hallinnan menetystä ollut siinä havaittavissa. Sitten makaankin seuraavassa hetkessä maassa.
Tuo on kyllä hurjaa ajatella, että mäkeen mentiin ilman kypäriä. Eikä siitä niin kovin kauaa edes ole! :-O
No huh, tsemppiä paranemiseen! Lumilautailua en ole kokeillut, mutta laskettelukurssilla joskus kävin ja laskin sen jälkeen silloin tällöin muutamia sinisiä mäkiä. Tuolla laskettelukurssilla Zell am Seessä aikoinaan oli muuten kiva tapa jakaa alkeiskurssi ihan aloittelijoihin ja “edistyneempiin”. Piti laskea pieneltä ehkä 5 metriä korkealta nyppylältä alas ja jos osasi jarruttaa auraamalla, niin oli jo “edistynyt”. Toki suomalainen osasi, mutta kurssille ilmoittautuneet ihmiset, jotka olivat kotoisin vaikka Lähi-idästä olivat sen varassa, että opettajat pysäyttivät heidät.
Kiitos kommentista, Pirkko!
Kiitos tsempistä myös – Paraneminen etenee, vaikka tietyt asennot edelleen sattuvatkin ja rötväily alkaa näivettää lihaksia. Hiljalleen lisäilen liikuntaa ja valmistaudun fillarikauteen!
Tuo ryhmän jakaminen aloittelijoihin ja “edistyneempiin” on varmasti ikiaikainen ongelma. Ehkäpä kokenut opettaja pystyy sen jaon tekemään fiksulla tavalla riippuen kulloisestakin ryhmästä. Suksilla auraaminen kyllä luulisi onnistuvan kyllä keneltä tahansa ihan parin kokeilun jälkeen. Tietysti jos lumi on aivan vieras elementti, niin tuohan se varmasti lisää haastekerrointa! 😀
Mulla on hyvin kahtia jakautunut suhde lasketteluun: haluaisin kovasti lasketella, mutta en ole koskaan sitä oikein oppinut. Eikä sitä kautta myöskään rohkeus ole kasvanut. Mulle kyllä riittäisi hyvin sukset, koska murtomaahiihto on tutumpi laji – tosin siinäkään en enää uskalla laskea kovin jyrkkiä mäkiä. Olenkin jo jonkin aikaa harkinnut lasketteluopettajan ottamista, ja teidän kokemus sen suhteen kuulostaa rohkaisevalta, vaikka lopussa huonosti kävikin. Opettajan avulla saisin ehkä edes alkeet haltuun, jotta uskaltaisin mäkeen – ja niihin hisseihin 🙂
Kiitos kommentista, Katja!
Kyllähän nuo mäkihommat minuakin varmasti pikkuisen kiinnostivat, kun lähdin kuitenkin kokeilemaan. Voi kyllä olla, että jatkossa(kin) annan mahdollisuuden jollekin aivan uudelle! 😀
Kannustan myös ottamaan rohkeasti hiihto-opettajan tai -oppaan ja lähtemään mäkeen. Varmasti saa paremmin ideasta kiinni, kuin omin neuvoin kohlaten. Tämän jutun tarkoitus ei ollut ainakaan pelotella ketään menemästä laskettelemaan, vaan pikemminkin varautumaan kaatuiluun esimerkiksi juuri selkäpanssarilla ja rannesuojilla ja mitä näitä on. 🙂
Auts, pikaista paranemista! Näitä juttuja on ikävä lukea, kun jollekin on sattunut onnettomuus, mutta onhan ne tietysti myös opettavaisia. Minulle hiihtäminen on tutumpaa, mutta laskettelua opettelin silloin kun lapset olivat pieniä. He halusivat mäkeen ja innostuin siitä itsekin. Lautaa en koskaan kokeillut, mutta muistan joskus siitä haaveilleeni. Luulenpa, etten tule koskaan sen päälle enää menemään. Meillä olisi Messilän rinteet aika lähellä, mutta mieheni polvi kiukustuu laskettelusta ja lapsetkin isoja (eikä heitä enää huvita) niin mäen laskut ovat jääneet minultakin. Hiihtämistä olen harrastanut taas tänä talvena, kun lunta on ollut reippaasti ja ladut hyvässä kunnossa.
Kiitos kommentista, Merja!
Minulla myös vähän polvi on kiukutellut viimeisen vuoden ajan. Siksikin valinta päätyi lautaan, ja sen suhteen valinta meni nappiin. Polvi ei laudan kyydissä vääntyillyt ja kipeytynyt.
Jos päätät kuitenkin kokeilla lautaa, kannattaa varmasti osallistua kurssille. Ihan kylmiltään tuosta ei olisi kyllä tullut varmuudella yhtään mitään. 🙂
Onneksi ei käynyt pahemmin. Voin hyvin ymmärtää, miltä tuntuu, kun ei pysty moneen viikkon istumaan kunnolla. Itse loukkasin tammikuussa häntäluun kaaduttuani murtsikkasuksilla mäessä. Uimarengas on ollut kovassa käytössä 🙂 Paranemista ja kärsivällisyyttä toipumiseen.
Kiitos kommentista, Annemaria!
Taitaa olla nämä talvilajit hieman vaarallisia kaikki! Noh, kai sitä voisi satuttaa itsensä ihan kotonakin kompuroimalla.
Paranemisia myös sinulle! 🙂
Juu. Selkäpanssari pitäisi olla, mutta ymmärrän hyvin, että sitä ei tule pikku mäkeen laitettua. Siinä on sekin, että jos joku laskee päälle, niin se todellakin auttaa.
Kyllä se siitä. Hiljalleen. Itse aikanani mursin ristiluun ja se vihoitteli vielä vuosienkin päästä istuessa ym.. Luulin, että ei koskaan mene vaiva pois, mutta kyllä se aika hoitaa huolet, eli ei ole sen suhteen ongelmia.
Kiitos kommentista, Anna!
Ei tosiaan tullut mieleen, että alkeiskurssilla voisi itsensä satuttaa näin mojovasti. Vauhtia ei käytännössä ollut, mutta kyllähän siinä on paikat kovilla kun seisaaltaan heittäytyy maahan. Selkäpanssaria kannattaa ihan vakavasti harkita aivan kaikkien. Vahinko ei tule kello kaulassa, mutta toivottavasti selkäpanssari takin alla.
Kyllä tämä selkä tästä alkaa mennä selvästi parempaan suuntaan. Nyt täytyy alkaa varovasti taas liikuskella, ettei ala tulla uusia vaivoja liikkumattomuuden takia.
Ensinnäkin voimia ja pikaista paranemista, vaikka aikaa tapahtuneesta jo hetki onkin! Itsehän olen lasketellut aika paljon, mutta täytyy todeta se, että on sitä vanhemmalla iällä opeteltu iän tuomat rasitteet myös kantapään kautta – vai pitäisikö sanoa olkapään. Muutama vuosi takaperin lähdin laskettelemaan nuoruuden innolla Rukalla half pipea pitkin suksilla kaverini kanssa ja lopussa piti vetäistä vanhoilla pohjilla näyttävä lopetushyppy rampin reunalta – kaikki kävi todella nopeasti, mutta mielikuvat oli hypystä aika erilaiset kuin toteutus. Loppureissulla ei sitten enää lasketeltukaan. Onneksi selvisi säikähdyksellä ja buranalla, sekä muutaman viikon huililla.
Eli jos jotain on oppinut vuosien saatossa, niin laskettelurinteeseen en ilman kypärää ole mennyt kymmeneen vuoteen. Nuorempana ei olisi tullut mieleenkään vetäistä sellaista päähän, sama outlaws-meininki on itsellä valitettavasti pyöräillyssä…
Kiitos kommentista, Rami!
Paraneminen on jo ihan hyvällä mallilla. Seuraava huolenaihe onkin, että miten pahasti lihaksisto on päässyt sohvalla näivettymään. Tulee vielä kova työ keväällä ja kesällä päästä takaisin entiseen kuntoon.
Kyllähän nuo vauhdikkaammat lajit ovat enemmän tai vähemmän riskialttiita. Onneksi varusteilla voi aika hyvin suojautua. Kypärä oli päässä mäessä ja myös pyöräillessä. Alkuun se kyllä tuntui todella oudolta, myönnettäköön! 😀