Mikä saa ihmisen asettamaan tavoitteensa korkealle? Suuntaamaan katseensa yli horisontin ja puunlatvojen, sekä uhraamaan kehonsa ja budjettinsa sietokykyjen rajamaille ja ylikin? Miksi halutaan huipulle, missä tunnetusti on tuulisinta, ja mistä silmien eteen avautuvat huimaavat näköalat? En minä vaan tiedä.
Näin kuitenkin on, ja lumihuippuisten vuorten puutteessa ihmiskunta on valmis sankoin joukoin hankkiutumaan vaikka linnoitusten muureille ja näkötorneihin tai paremman puutteessa edes jätemäen huipulle. Huikaisevimpiin korkeuksiin pääsee usein näennäisen turvallisuudentunteen antavan hissin tai köysiradan kyydissä maksamalla poskettomia summia lipusta, jonka maksettuaan sitä tuskin enää raaskii jättää käyttämättä. Tolpan ympärillä ahdistuksen kourissa kiemurrellessa kuin tanssija, voi yrittää olla näkemättä liian tarkasti kaukana alapuolella ohi kiitäviä louhikkoja ja jyrkänteitä, ja samalla tuntea tehneensä edes jossain mielessä kelvollisen sijoituksen.
Tiedän tämän kaiken, koska – tarkoituksella tai epähuomiossa – matkareittimme on monesti sivunnut erinäisiäkin korkeanpaikankohteita siinä määrin läheltä, että Katri on ilmoittanut niiden tulleen lisätyksi matkasuunnitelmaamme. Poikkeuksetta ensin kiellän ketään menemästä näihin paikkoihin, sitten kieltäydyn menemästä itse ja lopuksi minut tavalla tai toisella lahjotaan paikan päälle jonottamaan. Tässä kohtaa on tunnustettava, että joka kerta olen ollut tyytyväinen että lähdin. Ainakin näin jälkeenpäin on hyvä sanoa niin.
Kärsin sen verran voimakkaasta korkeanpaikankammosta, että tiedän voivani pahimmassa tapauksessa jäätyä ihan täysin. Onneksi osaan mennessä kurkistella sen verran taaksepäin, että ainakin toistaiseksi olen onnistunut välttämään joutumasta niin pahaan kiipeliin, etten olisi sieltä selvinnyt pois. Pari kertaa olen oikeasti laittanut silmät kiinni ja jatkanut matkaa käsikopelolla. Näin kävi viimeksi Säntiksessä Sveitsissä, jossa osallistumispalkkioni oli lunastettavissa ravintolasta, joka oli kaiken järjen vastaisesti sijoitettu pitkän harjanteen päällä kulkevien rappusten toiseen päähän. Onneksi oli pilvistä eikä kunnolla näkynyt alas eikä edes ympärille, koska muuten en tiedä olisivatko jalat enää toimineet paluumatkalla.
Pilviverhon turvin uskaltauduin istumaan terassipöytään kaiteen viereen, jossa kauniit kukat ruukuissaan riippuivat rivissä, kuin odottaen kiinnitysten höllentyvän tai tuulenpuuskan tempaisevan ne alas ahnaana odottavaan tyhjyyden nieluun. Välillä tuulet puhaltelivat aukkoja pilviverhoon avaten alkoholijuoman kanssa nautittuna siedettävissä annoksissa näköaloja vastakkaisten rinteiden lohduttomiin yksinäisiin huippuihin ja kaukana alapuolella siintäviin levollisiin laaksoihin ja lampiin. Olisipa ollut sieltä käsin paljon mukavampi tarkastella tätäkin luonnon ihmetyötä.
Paska reissu, mutta tulipa tehtyä? Ei sentään. Hengissä selvittiin, eikä tälläkään kerralla jäänyt pysyviä henkisiä vaurioita. Jos sinä itse tai matkakumppanisi on samalla tavalla kytkennöiltään niin hienostunut kuin minäkin, kannustan silti antamaan korkeanpaikankohteille mahdollisuuden. Kuten sanoin, aina on ollut hyvä mieli että tuli lähdettyä.
Omia vinkejä miten itsensä tai kaverinsa voi saada huimaaviinkin kohteisiin, ja miten niistä selviää kunnialla;
- Älä pakota äläkä painosta. Kammokärsijän pitää voida luottaa olevansa itse puikoissa ja päätäntävallassa.
- Lahjo. On täysin sallittua palkita siitä, että ylittää itsensä ja pelkonsa.
- Salli pakittaminen. Ei kannata mennä paikkaan, josta ei ole paluuta.
- Sulje silmäsi ikäviltä asioilta (mutta pidä kiinni kaiteesta tai seinästä).
- Alkoholi sopivina annoksina lievittää ahdistusta ja tekee hiirestä leijonan. Jos on pakko, niin nollaus vasta sitten tasamaalla. Itse suosin paikallisia oluita (käsityöläis, jos saatavilla). Ne on valmisteltu paikallisia raaka-aineita hyödyntäen ja olosuhteita huomioiden.
Muutamia akrofobisesti haasteellisimpia ja säväyttävimpiä kohteitamme (järjestyksessä):
- Empire State Building ja Top of the Rock, New York, USA
- Aiguille du Midi 3842 m, Chamonix, Ranska
- Lomnicky Stit 2634m, Slovakia
Hyppää vielä lopuksi gondolihissin kyytiin nauttimaan mitä kauneimmista maisemista:
10 comments
Tätä oli todella valaisevaa ja viihdyttävää lukea sellaisena, joka kiikkuu köysien avulla seinistä tai hyppii pitkin vuorenharjanteita vapaa-ajallaan. Hienoa, että uskalsit lähteä haastamaan itseäsi, eikä Sveitsi ole lainkaan hullumman näköinen paikka siihen. Minusta vuorilla on kauneinta juuri tuollaisten repeilevien pilvien välissä, maisemaan tulee taikaa ja syvyyttä.
Tää oli niin huvittava. 😀 itsekään en sinänsä tykkää korkeista paikoista, mutta pakko niihin on aina silti päästä ihastelemaan kauneimpia maisemia. Ihania nuo sumukuvat, etenkin tuo jossa on kukkiakin!
Minullakin on paha korkeanpaikankammo. Tosin minä yleensä unohdan kammoni, kun tiirailen maisemia kameran läpi. Kaikenlaiset köysiradat ovat aivan kamalia. Tuntuu luonnottomalta, että sellainen purkki voi kivuta ylös vuoren rinnettä jonkun vaijerin varassa. Lopulta sitten kuitenkin nautin maisemista, kunhan vain pysyttelen etäämmällä reunoilta.
Kiva jos pystyin jotenkin avaamaan millaista korkeuskammo on. Sitä on varmasti aivan mahdotonta osata kuvitella jos ei itse siitä kärsi.
Onneksi olen sen verran pänkkäpää, että näköjään aika moneen paikkaan seuraan mukana, vaikka hirvittäisi. Mahtavia paikkoja ne kyllä on! Upeita näköaloja, jotka on parhaimmillaan omilla silmillä nautittuina. Välillä vähän harmittaa että kammo rajoittaa menoa, mutta toisaalta kiva että mua on houkuteltu näihin mukaan. Omin päin ei olis tullut mieleenkään näihin lähteä.
Kiitos! Onhan tää vähän hölmö ongelma, mutta voihan sen yrittää kääntää edes viihteeksi.
Kameran läpi katsellessa kyllä kauhut unohtuu. Mutta sitten kameran laskee ajatuksissaan ja sisuskalut karkaavat taas kurkkuun.. Köysiradat on kammottavia, varsinkin kun ne keinuu tuulessa ja tukipilarien kohdalla hypähtää ja.. Toisaalta niiden etuna on se, että sinne jos jäätyy paikalleen, niin pääsee kuitenkin perille.
Reunoille en voi mennä itsekään. Empire State Building on tässä suhteessa aivan omaa luokkaansa! Siellä reunat ovat aivan liian lähellä seinää jo valmiiksi. Lisäksi ne ovat noin metrin liian matalat, eikä parveke ole katettu vaan Atlantin viimat pyyhkivät niskavilloissa ja yrittävät nostaa viattoman matkailijan yli laidan!
Ainiin, tuosta tuli vielä mieleeni, että en voi edes katsella kun joku aivan vieras ihminen ottaa valokuvaa jostain reunalta. Saattaa pitää vaikka kameraansa laidan yli. Mun silmissäni kamera on tuossa kohtaa jo käytännöllisesti katsoen tipahtanut katuun. Yyyh. :-X
Vuoristomaisemissa on kyllä ihan omanlaista tunnelmaa, varsinkin tuolla näyttää kyllä olleen aikamoiset jylhäiset näkymät. Ja tosiaan aikamoiset pudotukset reunalta – ei siis mikään korkeanpaikankammoisen helpoin kohde varmastikaan. 🙂
On noissa hieno fiilis kyllä aina. Ihminen tuntee itsensä siellä pieneksi ja hiljentyy luonnostaan. Nuo tommoiset aitahommelit, joista näkyy läpi, on ihan kamalia. Tuolla näkyi vielä muutamasta kohdasta monta kerrosta lisää noita kaiteikkoja. Monessa paikassa täytyi pitää silmiä kiinni, vaikka se on tietysti vielä vaarallisempaa niin. Ja ihan joka rappusista en lähtenyt edes yrittämään.
Hienoa itsensä ylittämistä! Itselleni samanlainen pelko olisi veden alla oleminen, mutta eipä ole rohkeutta tullut vielä kerättyä niin paljoa, että olisin esim. kokeillut edes snorklausta. Joskus vielä ☺️
No joo, ei se ihan turvallista hommaa oo sekään. Olen kyllä itse snorklaillut, ja se on kyllä hienoa hommaa! Snorkkelilla hengittely tuntuu ensin ihan toivottomalta hommalta, mutta kun puoli tuntia makailee vatsallaan rantavedessä ihmettelemässä niin sen putken unohtaa. Sitten sitä lähteekin ihan uteliaisuuttaan vähän syvemmälle. Pakkohan ei ole ollenkaan esimerkiksi sukeltaa niin syvälle, että putki menee veden alle, vaikka sen saakin puhallettua tyhjäksi jos niin käy.
Tältä peukutukset, jos aiot yrittää! 🙂